Viikko sitten maanantaina oli aika viedä Aatu kastroitavaksi. Olimme etukäteen ajatelleetkin, että haluamme leikkauttaa kaverin ja sitten kun tuo toinen palli ei sitten laskeutunut lainkaan ensimmäisen elinvuoden aikana, oli leikkaus oikeastaan pakollinen tehdä.
Lääkäriin meno oli Aatusta mukavaa, eihän hänellä voinutkaan olla tietoa tulevasta. Onneksi saimme heti mennä toimenpidehuoneeseen rauhoittumaan, koska muuten Aatu olisi käynyt kierroksilla aina kun joku toinen koira olisi tullut huoneeseen.
Aatu rauhoittuikin hyvin nopeasti (ihme kyllä) ja odottelimme vain lääkäriä saapuvaksi piikkinsä kanssa. Itsellä on aikamoinen piikkikammo, joten taisin jännittää tulevaa piikitystä enemmän kuin Aatu. Lääkäri saapuikin kahden hoitajan ja kuonokopan kanssa ja aloitti kysymällä: "Onko pelkoa puremisesta?" Itsestä tällaiset varotoimenpiteet tuntuivat hassuilta, mutta toisaalta ymmärrettäviltä. Varsinkin kun Aatu sai taitettua piikin, vaikka meitä oli kaksi pitelemässä pistämisen aikana.
Taju kaverilta lähti aika nopeasti, vaikka koko ainetta piikin vääntymisen takia saatukaan annettua. Sitten kaveri kannettiin kahden hoitajan voimin leikkaushuoneeseen ja minä lähdin kotiin odottelemaan leikkauksen päättymistä. Siskoni tuli odotuskaveriksi ja hoitoavuksi, onneksi, koska en olisi yksin pärjännyt.
Kun sitten saimme toipilaan kotiin hoito-ohjeineen, oli kaveri jotenkin hyvin säälittävän oloinen. Toisaalta, jokainen joka on joskus hoitanut leikkauksesta tullutta koiraa, tietää kuinka rassukoita ne ovat ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen.
Satelliitti eli kauluri ja (Aatun mielestä) tapahtunut vääryys toivat uuden piirteen esiin Aatusta ja se oli mökötys. Leikkausta seuranneen päivän Aatu vain tuijotti minua alta kulmien ja mökötti. Miehelle Aatu ei mököttänyt, vain katsoessaan minua tai sitten jos kauluri esti pääsyn jonnekin. Silloin näytti siltä, että Aatu ajatteli mielessään: "Paskat tämän häkkyrän kanssa". Onneksi tätä kesti vain pari päivää.
Lääkkeiden syönti oli onneksi helppoa. Ei muuta kuin Istu-käsky ja lääkkeet kourassa koiran kuonon eteen ja Aatu söi ne siitä. Joskus pidemmän kaavan kanssa, mutta kuitenkin söi.
Leikkausta seuranneet 11 päivää olivat meille kaikille kolmelle jollakin asteella haasteellisia. Alussa pienet lenkit olivat riittävät ja Aatu ei kaivannutkaan enempää, mutta kun aikaa kului ja haavat paranivat, niin Aatu olisi kaivannut enemmän ulkona oloa ja vapaana juoksentelua.
Tästä koettelemuksesta kuitenkin selvittiin ja jäämme seuraamaan miten Aatu reagoi seuraavalla kerralla eläinlääkärikäyntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti