Surua menneestä

   19.4. oli rankka päivä. Tasan vuosi aikaisemmin jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Jepellemme. Jeppe oli ihana sekarotuinen, joka tuli elämääni miehen myötä. En ole koskaan kohdannut niin kilttiä ja rauhallista koiraa, Jeppe sulatti sydämeni heti ensimmäisellä kohtaamisella.
   Jeppe hyväksyi minut nopeasti osaksi laumaansa ja tuli usein hakemaan ja antamaan hellyyttä ja halauksia. Tunsin Jepen vain tämän vanhuusiän aikana, joten minulla ei ole muistoja hilpeästä pennusta, vaan rauhallisesta aikuisesta. Toisaalta, vielä aikuisiälläkin Jeppe antoi kyytiä keittiöön unohdetulle roskikselle.

   Jeppe rakasti uimista, mutta ei suostunut menemään veteen ilman, että joku nakkasi kepin noudettavaksi. Voi sitä innon ja riemun määrää jo autossa, kun kaveri tajusi, että ollaan menossa veden äärelle.
   Jepen kanssa oli helppoa mennä minne vaan, koska kaveriin pystyi luottamaan ja Jeppeä ei pahemmin kiinnostanut muut koirat. Tervehtimässä saatettiin käydä, mutta vihamielinen tai reviiritietoinen Jeppe ei ollut koskaan. Paitsi sitten viimeisinä aikoina, mutta silloin varmasti puhui enemmän kivut kuin mieli.

   Jeppe eli kunnioitettavasti yli 16-vuotiaaksi ja suhteellisen terveenä koko ikänsä. Mietittiinkin kuinka vanhaksi herra jaksaa, kun vielä 14-vuotiaana vastaantulijat arvioivat Jepen hyvin nuoreksi koiraksi.






   Lopulta kuitenkin oli päästettävä Jeppe parempaan paikkaan. Vaikka olimmekin jo pidemmän aikaa valmistautuneet lopulliseen päätökseen ja päättäneet, että heti kun eläinlääkäri toteaa nukuttamisen olevan armeliaampi ratkaisu, emme pitkitä Jepen elämää vain meidän takia, oli tilanne vaikea paikka. Olihan Jeppe ollut mieheni rinnalla pitkään ja mukana niin ylä- kuin alamäissäkin.

 

Kastroitu rassukka

   Viikko sitten maanantaina oli aika viedä Aatu kastroitavaksi. Olimme etukäteen ajatelleetkin, että haluamme leikkauttaa kaverin ja sitten kun tuo toinen palli ei sitten laskeutunut lainkaan ensimmäisen elinvuoden aikana, oli leikkaus oikeastaan pakollinen tehdä.
   Lääkäriin meno oli Aatusta mukavaa, eihän hänellä voinutkaan olla tietoa tulevasta. Onneksi saimme heti mennä toimenpidehuoneeseen rauhoittumaan, koska muuten Aatu olisi käynyt kierroksilla aina kun joku toinen koira olisi tullut huoneeseen.
   Aatu rauhoittuikin hyvin nopeasti (ihme kyllä) ja odottelimme vain lääkäriä saapuvaksi piikkinsä kanssa. Itsellä on aikamoinen piikkikammo, joten taisin jännittää tulevaa piikitystä enemmän kuin Aatu. Lääkäri saapuikin kahden hoitajan ja kuonokopan kanssa ja aloitti kysymällä: "Onko pelkoa puremisesta?" Itsestä tällaiset varotoimenpiteet tuntuivat hassuilta, mutta toisaalta ymmärrettäviltä. Varsinkin kun Aatu sai taitettua piikin, vaikka meitä oli kaksi pitelemässä pistämisen aikana.
   Taju kaverilta lähti aika nopeasti, vaikka koko ainetta piikin vääntymisen takia saatukaan annettua. Sitten kaveri kannettiin kahden hoitajan voimin leikkaushuoneeseen ja minä lähdin kotiin odottelemaan leikkauksen päättymistä. Siskoni  tuli odotuskaveriksi ja hoitoavuksi, onneksi, koska en olisi yksin pärjännyt.
   Kun sitten saimme toipilaan kotiin hoito-ohjeineen, oli kaveri jotenkin hyvin säälittävän oloinen. Toisaalta, jokainen joka on joskus hoitanut leikkauksesta tullutta koiraa, tietää kuinka rassukoita ne ovat ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen.
   Satelliitti eli kauluri ja (Aatun mielestä) tapahtunut vääryys toivat uuden piirteen esiin Aatusta ja se oli mökötys. Leikkausta seuranneen päivän Aatu vain tuijotti minua alta kulmien ja mökötti. Miehelle Aatu ei mököttänyt, vain katsoessaan minua tai sitten jos kauluri esti pääsyn jonnekin. Silloin näytti siltä, että Aatu ajatteli mielessään: "Paskat tämän häkkyrän kanssa". Onneksi tätä kesti vain pari päivää.
   Lääkkeiden syönti oli onneksi helppoa. Ei muuta kuin Istu-käsky ja lääkkeet kourassa koiran kuonon eteen ja Aatu söi ne siitä. Joskus pidemmän kaavan kanssa, mutta kuitenkin söi.
   Leikkausta seuranneet 11 päivää olivat meille kaikille kolmelle jollakin asteella haasteellisia. Alussa pienet lenkit olivat riittävät ja Aatu ei kaivannutkaan enempää, mutta kun aikaa kului ja haavat paranivat, niin Aatu olisi kaivannut enemmän ulkona oloa ja vapaana juoksentelua.
   Tästä koettelemuksesta kuitenkin selvittiin ja jäämme seuraamaan miten Aatu reagoi seuraavalla kerralla eläinlääkärikäyntiin.

Mörköjen tarkistusta

   Paimenkoira kun on, Aatulle on äärimmäisen tärkeää tietää, että lauma on kasassa. Meillä ei ole hirveän iso asunto, joten tietyssä paikassa ollessaan Aatu pystyisi seuraamaan mitä koko talossa tapahtuu. Tästä huolimatta Aatu seuraa meitä joka paikkaan. Myös vessaan, jos sinne pääsee.
   Meille on syntynyt rutiini Aatun kanssa vessakäyntien osalta. Jos (ja kun) Aatu huomaa, että olen menossa vessaan, niin hän juoksee nopeasti paikalle, jotta ehtii mukaan tai vähintään oven väliin. Päästän Aatun mukaan ja nostan pöntön kannen, jolloin Aatu kurkkaa ettei pöntössä ole mörköjä ja antaa katseellaan luvan asioiden toimittamiseen. Sen jälkeen Aatu lösähtää jalkojeni juureen odottelemaan.
    Toinen tapa on se, että Aatu saattelee nukkumaan. Sänkymme on aseteltu niin, että joudun kiertämään sängyn päädystä omalle puolelleni sänkyä ja Aatu seuraa mukanani, jää odottamaan, kunnes olen peiton alla, saa parit rapsutukset ja sitten Aatu meneen omalle pedilleen nukkumaan.